Löysin tieni blogien pariin sattumalta, kerätessäni aineistoa tekeillä olevaa suomen kielen graduani varten (nykyisin voi googlata vaikka mitä). Kohtasin useita blogeja, joista suurin osa ei ansaitse mitään kommenttia, mutta joukossa oli joitakin innostaviakin. Aloin seurata niitä. Nyt olen jo tässä, kirjoittamassa itse; kummallista miten nopeasti asiat voivat tapahtua kun nytkähtävät liikkeelle.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen 28-vuotias kahden lapsen isä, opiskelija ja osa-aikainen työläinen rautateillä. Olen kiinnostunut kirjallisuudesta, kognitiosta (lasken tähän sisältyvän esimerkiksi kielen, psykologian, filosofian ja uskonnon), yhteiskunnallisista kysymyksistä ja monista muista asioista. Tulen tässä blogissa kirjoittamaan yllä mainituista seikoista ja kaikesta muusta, mikä mieltäni sattuu askarruttamaan.

 

Nimi tälle ensimmäiselle postaukselle tulee Anna Ahmatovan runosta, jonka kuulin jokin aika sitten radion Tämän runon haluaisin kuulla -ohjelmassa. Runoa toivoneen naisen perustelut olivat mieltäliikuttavia: hän kertoi, että tutustui runoon tyttärensä kautta, joka oli kirjoittanut sen Anna Politkovskajan muistokirjaan. Itse runo sitten on kaunis kuin kostea syksyinen metsä. Kuulin sen perin arkisessa tilanteessa, täyttäessäni tiskikonetta, kaksivuotiaan tyttäreni avustaessa parhaansa mukaan ja tämän pikkuveljen metelöidessä äitinsä kanssa toisessa huoneessa . Runon on itse asiassa sovittanut laulukseen Ultra Bra (levyllä Kroketti, sanat ja siis runo osoitteessa http://www.seeklyrics.com/lyrics/Ultra-Bra/Haikara.html), mutta en tunnistanut sitä ennen viimeistä säkeistöä: harvoin haikara laskeutuu katolle… No, enemmittä sanoitta, koin elämyksen, ja siitä nimi tälle kirjoitukselle.

 

Tämä blogi tuskin rikkoo huudollaan mitään hiljaisuutta, mutta kirjoitan silti, aina kun sille päälle satun. Saa seurata.